Sydämeni pysähtyi, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Kaikki muu katosi ympäriltäni. Olin rakastunut. Halusin vain sinut. Sinä olit kohtaloni, tulevaisuuteni. Sinä olit minua varten.

Varovasti talutin sinut pihamaalle yhdessä äidin kanssa. Sininen vartesi häikäisi minut loistollaan, korvasi punoittivat auringossa. Tunsin nahkasi poltteen käsieni iholla. Olin myyty, sinulle.

Muistan, kun ensimmäisen kerran kapusin selkääsi. Olin peloissani, mutta samalla odotin sitä innolla. Äiti katseli hymyillen vieressä, kun pienet pulleat lapsenjalkani ojentuivat polkimillesi. Varoen painoin toisen polkimen alas, sinä liikahdit. Painoin toisen polkimen vuorostaan alas, liikahdit taas. Hymyillen ryhdyin pyörittämään jalkojani polkimiesi tahdissa, sinä kuljit ylväästi eteenpäin minä selässäsi. Sinä hetkenä tiesin, että me olimme luodut toisillemme. Tästä alkaisi pitkä yhteinen matkamme.

Yhdessä me koimme niin paljon. Useiden vuosien yhteiselomme aikana me hurjastelimme läpi kylän teiden, rämmimme katuojissa ja liukastelimme peilikirkkaiden lätäköiden viidakossa. Välillä minä suutuin sinulle niin paljon, että viskasin sinut katuojaa. Pian kuitenkin taas lepyin, jolloin äiti poimi sinut ojasta takaisin ihmisten ilmoille, minun luokseni.

En minä koskaan oikeasti vihannut sinua. Vaikka joskus suutuinkin sinun heittäessäsi minut selästäsi, en koskaan voinut olla sinulle kauaa vihainen. Syvällä sydämessäni minä rakastin sinua, vaikken sitä aina näyttänytkään. Kai sinä uskot, että minä välitin?

Muistatko sen kesän, kun kaahailimme ympäri kyläraittia mukanamme vain pala kurkkua ja mehupullo? Se oli elämäni paras kesä. Sinä kesänä me kaksi olimme vapaita kuin voikukan siemenet, jotka seilaavat kevyessä tuulessa määränpäänä tuntematon. Sinä kesänä oli vain me kaksi, Sinä ja minä.

Sen kesän jälkeen kaikki muuttui, lopullisesti. Minä vanhenin ja venyin pituutta, jolloin sinä kävit liian pieneksi minulle. Vasten omaa tahtoani isä raahasi pihaamme ison punaisen kaksipyöräisen, joka kimalteli vesisateessakin. Ja vasten omaa tahtoani minä rakastuin, jolloin sinä hiljalleen haihduit muistini syövereistä. Huomaamattani minä päästin irti.

Sinä katselit surusilmin aidan raosta, kun minä mutkittelin kiiltävällä kaksipyöräiselläni. Vuosi toisensa jälkeen jouduit seuraamaan, miten aina uusi, isompi pyörä vei huomioni. Haikeana sait todeta, että minusta oli tullu iso tyttö, eikä sinulla enää olisi paikkaa maailmassani. Meidän tiemme olivat eronneet.

Muutama vuosi sitten löysin sinut kevätsiivousta tehdessäni. Ruostunut runkosi, kadonnut satulasi ja katkenneet ketjusi saivat kyyneleet silmiini. Minä tajusin, miten julma olin ollut sinua kohtaan kaikki nämä vuodet, vaikka olit ensirakkauteni. Olin laiminlyönyt tunteesi, haudannut yhteiset muistomme. Olin ollut vain omahyväinen, hemmoteltu kakara. Annathan minulle anteeksi?

Hiljaa itkien saatoin sinut viimeiselle matkallesi, kohti parempaa paikkaa. Se oli kaikki, mitä saatoin enää tehdä vuoksesi. Tiedän, ettei se korjaa virheitäni, mutta haluaisin sinun ymmärtävän, että minä kyllä välitän. Salaa sydämeni perukoilla rakastin sinua kaikki nämä vuodet. Rakastan sinua yhä, tulen aina rakastamaan. Olithan sinä minun suurin rakkauteni.

Lepää rauhassa rakas kolmipyöräni.